Sisällön palasia

Hmm.. tunnelma, visuaalisuus vai mediasopivuus? Vai oisko kuitenkin sommitelma? Joka kerta kun vaihdan näkökulmani niin suosikkikuvat vaihtuvat samantien. Jopa niin että suosikista saattaisi tulla inhokki. Näin käy jos hylkää jonkun näkökulman tai tietynlaisen suhtautumisen sisältöön. Paras kokemus kuvista tulee kun löytää itselleen uusia näkökulmia. Kuvista tulee mielenkiintoisempia kun huomaa niiden sanoman, tunnelman ja idean muuttuvan näkökulman muuttumisen mukaan.
Liikekielen Vuoden tanssikuva 2008 kilpailun kuvia seuloessani, huomasin ettei niitä voi mitenkään verrata keskenään. Eikä näin asettaa paremmuusjärjestykseen parin kriteerin perusteella. Tähän vedoten en yrittänyt asettaa kuvia paremmuusjärjestykseen. Vaan valitsin pareja, joissa on jokin elementti, joka on kiinnittänyt minun huomioni. Oli varsin mielenkiintoista miettiä miten nämä elementit vaikuttavat kuvaan ja onko niillä minkäänlaista tanssillista viestiä.

Tanssijan ja ympäristön vuorovaikutus

Vosin aloittaa ympäristöstä. Raja-alueina voisi määritellä yksinkertaisesti seuraavasti: tanssija ympäristössä ja objekti tanssijan ympäristössä. Kuten Mervi Ahlrothin Kaari tanssii kuvassa, jonka sommitelma iski heti. Ympäristöllä ja tanssijalla on sama suunta. Tämä on oikeasti tekninen näkökulma, jossa sisältö ohjaa katsetta sulavasti. Kuvassa ei ole yleensä rasittavaa keskipainotteisuutta, vaan varsinainen kohde on sijoitettu kultaisen leikkauksen alueelle. Kuvan ympäristön vahvin elementti on sillan kaide, joka ohjaa katseen tanssijaan. Samoin tanssijan ruumillisella viestillä on myös suunta, joka jatkuu kaiteen suuntaan. Suuntien yhdenmukaisuus tuntuu miellyttävältä, kun katse ei töksähdä mihinkään. Tanssija on myös sopivasti puiden ja talon edessä, etteivät takana olevat objektit varasta huomiota tanssijasta.
Toisessa Mervin Kerro minulle kuvassa nurin oleva tuoli on tanssijan maailmassa. Kerron myöhemmin mikä määrittele tanssijan maailman. Tanssija on kuvassa pääroolissa, mutta ilman tuolia kuvan tarina jää liian yksinkertaiseksi. Kuvasta tulee entistä mielenkiintoisemmaksi kun miettii syyn miksi tuoli on nurin. Mitä on tapahtunut kyseisen hetken menneisyydessä?

Blackbox & whitebox

Kuvan taustattomuus poistaa kuvasta ympäristön, tila on ääretön. Tälläiseen laatikkoon joutunut objekti aiheuttaa omanlaisensa maailman. Yksinäisellä objektilla ei ole minkäänlaista vuorovaikutusta. Kuva ilman tarinaa. Objektin pitää luoda se tarina itse omalla ilmaisulla. Kuvitellaan vaikka käyttämätön tulitikku blackboxissa, se ei kerro yhtään mitään. Mutta entäs kostea, rikkinäinen ja rikkipää on murentunut kosteudesta? Siitä voi vaikka kuvitella miten sen käyttäjä on pettynyt yrittäessään sytyttää saunan kosteilla tulitikuilla.
Tälläinen olematon ympäristö sopii henkilökuviin, jossa ei ole mitään ylimääräistä tekijää tuomassa omaa lisäystä tarinaan. Vaan kohde saa itse kertoa oman tarinan.
Otin tähän kaksi kuvaa esimerkiksi taustattomuudesta. Blackbox kuva on Jussi Partasen Hetki ja whitebox Risto Salmijärven Lilli. Konserttikuvauksissa blackboxiin joutuminen on usein väistämätöntä. Sillä maailma ilman valoa on musta ja näyttämön maailma syntyy ensisijaisesti valomestarin käsistä. Miten lavasteet on valaistu, miten spotit on asetettu ja niiden värit. Pelkistetyissä valaistuksissa spotti osoittaa vain kohteeseen, jolloin ympäristö jää ilman valoa. Siitä syntyy musta tausta. Tätä asia käytetään usein tehokeinona teatterissa tarinan kerronnassa. Esimerkiksi kun näyttelijä päätyy hetkeen, jossa hän kertoo omia ajatuksia ja mielikuvia. Näyttämön valaistus himmennetään, mutta yksi valopoimu korostaa näyttelijää. Näin esityksen seuraaja väkisin keskittyy vain kyseiseen näyttelijään ja vaipuu näyttelijän luomaan mielikuvitukselliseen maailmaan.
Nyt kun ruvettiin puhumaan valon käytöstä, niin siirrytäänpä seuraavaan kohtaan.

Valo

Valo on merkittävässä roolissa kaikessa mitä me näemme. Valo rakentaa ympäristön, valo määrää tunnelman, valo ohjaa silmien lihaksia. Millaistakohan on jos ympäristö rakennetaan pelkällä valolla. Kuten Pirjo Lempeän Circulus femineus kuvassa, jossa yhdellä valolla on saatu mystinen ympäristö. Myös tanssijat on maustettu hienoudella, jota sanotaan varjoksi. Yleensä varjoja pyritään vähentämään runsaalla määrällä valolla, joka tulee eri puolelta. Mutta miksei varjojakin voi ottaa mukaan esitykseen. Entäs jos valo muotoillaan? Silloin siitä tulisi eräänlainen objekti, jonka kanssa voisi vuorotella. Yksi esimerkki on kissanpentu leikkimässä auringon heijastuksen kanssa. Muovattu valo toimii myös lavasteena, kuten Milla Moilasen kuvassa Taikuri. Pidin näistä kahdesta kuvasta niiden pelkistetyn sisällön takia, jossa toinen elementistä on puhtaasti valo.

Tanssijan vaatteet tehokeinona

Mikä aina liikkuu tanssijan kanssa? Vaate. Kun kuvaa liikkuvaa alastonta tanssijaa nopealla valotuksella, kuvaan päätyy vaan tiettyyn asentoon jähmettynyt ihminen. Liikkeellä ei ole näkyvää jälkeä. Katsojan täytyy siis käyttää mielikuvitusta tanssijan liikkeistä. Vaatteiden avulla voidaan antaa liikkeelle fyysisen muodon, jonka voi vangita kuviin. Hyvänä esimerkkinä toimii Jussi Partasen Echoes kuva. Veikko Kankkusen Eva kuva näyttää kuinka tuhdeilla vaatteilla tanssijat voivat lisätä ilmaisuun enemmän massaa, enemmän voimaa. Entäs jos kangas olisi ...

Elävä ympäristö

Itse olen ihastunut Virpi Velinin Turbulen gravity kuvassa (oikean puoleinen) näkyvään verkkoon, jonka kanssa tanssija on vuorovaikutuksessa. Vastaavanlainen idea on Ilkka Kallion Sininen hetki kuvassa. Osan kuva-alasta täyttää jokin liikkuva, joka reagoi tanssijan kanssa. Virpin kuvassa tanssijan liikehdintä on epäsuoraviivaista, minkä verkon karkea aaltoilu korostaa. Yhdessä ne luovat terävän tunnelman ja värinän, joka ei anna katsojan rauhoittua. Kun taas Ilkan kuvassa on enemmän rauhallisuutta, minkä kangas paljastaa. Mutta valo on tässä asiassa eri mieltä, rosoisuuden takia.
Toiveikkaana haluaisin löytää sellaisen kuvan, jossa elävällä taustalla olisi selkeä suunta, joka sointuisi tanssijan liikkeiden kanssa.

Tanssijoiden keskinäinen vuorovaikutus


Nämä kaksi kuvaa pistivät silmiin vahvan, kahden tanssijan välisen vuorovaikutuksen takia. Kuvissa tuntuu aito sponttaani tilanne. Vaikea kuvailla miksi tuntuu siltä. Voisko olla niin että Vesa Noppasen Kukat kuvan lapsilla ei ole suorituspaineita tanssin esittämisessä, ei tarvitse keskittyä kauniisiin käsien liikkeisiin, jalkojen ojennuksiin tai monimutkaisen koreografian sarjoihin. Pidetään vaan hauskaa. Kuvan hetki, jossa kaksi tyttöä katsoo toisiinsa, on todella aito ja voimakas. Myös Mirkku Merimaan mustavalkoinen Harjoitus kuva uhkuu aitoa sponttaaniutta. Pyörätuolissa olevat ihminen harvoin saavat kokea tanssin iloa. Itse tanssijana en osaisi kuvitella mitä tekisin jos joutuisin pyörätuoliin. Ei tarvitse kertoa enempää mitä tälläiset harvinaiset tilaisuudet antavat pyörätuolissa elämänsä viettäville.

Puhutteleva kuva

Nämä kaksi kuvaa jättivät enemmän kysymyksiä kuin vastauksia minulle. Näitä voi tulkita monella eri tavalla. En aio kertoa niitä kysymyksiä, jotka herättivät minussa, jotta tämän lukija voisi koittaa itse pohtia mitä hän tuntee. Matti Häyrisen Kolme Onervaa kuvassa ei ole mitään muuta kun tilanne, joka vaatii hurjasti mielikuvitusta tulkitsemaan mitä kuvassa tapahtuu. Samoin Matin toisessa Levollinen kuvassa on monipuolisesti tulkittava tilanne. Kuvan nimi tosin paljastaa aika suuren osan sisällöstä, mutta ilman nimeä kuvaa joutuu pähkäilemään hiukan enemmän.

Kehon ilmaisu

Viimeksi laitan kaksi kuvaa, jossa tanssijoilla on räjähtävä ilmaisuvoima. Ainakin minun mielestäni, kun ovat pysäyttäneet minua pidemmäksi ajaksi. Kilpatanssijoilla on hyvin voimakas aksentti liikkeissä. Jokainen liikkeen terävyys tai pehmeys on hiottu viimeiseen asti. Nyt varmasti balettitanssijat tsottsottavat minulle. Baletti on minusta kaikkien tanssien äiti. Kaikkien tanssijoiden on saatava klassisen tanssin perusteet pohjaksi. Siinä oppii oman kehon motoriikkaa parhaiten. Mutta palataanpa Kim Lainen Rumba kuvaan. Parin asento ja etenkin miehen kehoilmaisu on todella huutava. Toinen kuva Espanja, jonka otti Jere Lauha, edustaa Espanjalaista kuuluisaa Flamencoa. Jälleen mustavalkoinen kuva. Rakastan mustavalkokuvia, koska niissä tilanne välittyy parhaiten, jos väreillä ei ole väliä. Tanssijan keho ja ilmeet väkisin tunkevat mieleen. Hulmuava mekko kertoo liikkeestä. Aivan mahtava yksityiskohta on taustalla olevien kitarasoittajien profiilit. Harmittaa kovasti kun niitä kaikkia ei saatu kuvaan. Muuten tämä olisi minun suosikkikuvani.

Tuli pohdittua montaa asiaa, josta voisi miettiä millainen "täydellinen" tanssikuva voisi olla. Tarkoittaako täydellisyys siitä että kuvassa olisi kaikki mahdolliset elementit? Vai riittääkö muutaman elementin täyttävän tanssin-merkkejä? Metsästys jatkuu...

Tulvatanssia

Konserttien tai näytösten suunnittelussa tulee aina mietittyä paikkaa ja miljöä, jossa esitys olisi. Tyypillisin ratkaisu on toki oikea konserttisali, jota lavastetaan tarpeen ja resurssien mukaan. Se on myös riskitön vaihtoehto, joka tarjoa myös muita mukavuuksia esityksen lisäksi. Esimerkiksi sääsuojan, istumapenkit, jopa taukkokahvittelukin onnistuu. Mutta jos unohdetaan stressaaminen tilan järjestelyissä ja pistetään näytös pystyyn tilassa kuin tilassa. No esimerkiksi ulkona ja tulvan aikana.
Osuin tähän kuvaan flickr.com valokuvagalleriassa. Kuvaajalla on useita kuvia samasta tilanteesta, mutta tämä iski paremmin dokumentaarisena kokonaisuutena. Tanssijoilla on estoton paritanssimeininki keskellä tulvaa. Loistavan lisäyksen tekee tulvattomalle alueelle kerääntynyt yleisö. Tulvan alue toimii mainiosti näyttämönä, johon ulkopuoliset eivät astu jalalla. Mahtava pikkukaupungin miljö toimii tanssijoiden vaatetuksen kanssa. Aiheuttaen fiiliksen paikallisista, jotka tosta vaan spontaanisesti päättivät riehaantumaan tulvassa. Kuvan vangittu tilanne pakosti piristää mieltä, synkistäkin päivistä voi ottaa kaiken ilon irti.
Hauska kuva, mutten kuitenkaan luokittele sitä tanssikuvaksi. Kuvasta puuttuu visualinen sanoma tanssista. Miljön ylimääräinen häiritsevä rosoisuus ja tilannekuva-titteli eivät puhu tanssikuvan puolesta.
Nyt jollekulle tulee mieleen minun ristiriitäni, kun kehuin kuvan ympäristöä ja samalla haukuin sitä ylimäräiseksi häiritseväksi rosoisuudeksi. Kritiikissa katsoin kuvan toisesta näkökulmasta. Näkökulmasta, joka vastaisi minun käsitystä tanssikuvasta. Yleisö, rakennukset ja kaikki sellaiset asiat, jotka aihuttavat muita, tanssiin liittymättömiä ajatuksia ovat turhia.

Veikko Stöckel ja unkarilainen ylpeys

Vilkaisin Facebookin Tanssi-ryhmään tarkistaakseen onkos tullut mitään uutta. Huomasin Oululaisen Veikko Stöckelin ilmoituksen tanssikuvauksesta. Äkkiähän muistui mieleen, että hänen kuvaustyylinsä on aika pitkälti sama kuin minun. Joten pitäähän tässä hieman mainostaa Oulun suuntaan. Olin itsekin vähän aikaa sitten Oulussa, tanssinopettajiksi valmistuvien kavereiden luona. Jos tarvitsette innokasta kuvaajaa Oulun seudulla, oli aihe mikä vaan, niin äkkiä yhteyttä Veikkoon.

Samalla tekisi mieli kertoa tästä kuvasta. Itse olen unkarilaisten miesten tanssien suuri fani. Unkarilaisilla miestanssijoilla on mielestäni paras karisma. Miehillä on vahva itsevarmuus ja voima liikelaaduissa. Vaikka kuvassa on vangittu paritanssiosuus, silti pojan ilme pisti vahvasti kun kahlasin kuvat läpi. Pojassa hehkuu itsevarmuus ja ylpeys oman kulttuurin kansantanssista. Samoin tytön ilmeessä on aito nautinto olla pojan vietävänä. Ainoa harmi tässä kuvassa on, että puuttuu tytön ja pojan välinen katsevuorovaikutus. Jos kamera olisi saanut senkin tilanteen vangittua nykyisen lisäksi, olisi aivan mainio tilanne. Mutta tyydyn nyt tuohon pojan ilmeeseen. Siinä on aitoa itsevarmuutta.

Liikekielen Vuoden tanssikuva 2008 kilpailu

Kun sain tietää tästä kilpailusta, jännitin oikein kunnolla nähdä millainen se tanssikuva olisi. Miten kuvassa välittyisi tanssin tunnelma? Pystyykö yhden kuvan perusteella kuvitella tanssijan liikkeen ennen ja jälkeen kuvan vangitsemista? Pystyykö näkemään ja tuntemaan tanssijan tunteita ja ajatuksia? Onko kuvan ja katsojan välillä jonkinlaista vuorovaikutusta, vai pitääkö sellaista olla ylipäänsä? Pystyykö yksi kuva toteuttamaan ja antamaan vastauksia kaikkiin edellä esitetyihin kysymyksiin? Tästä alkaa metsästysretkeni, jossa etsin sitä oikeaa tanssikuvaa.

Kilpailutulosten nähtyäni koin kuitenkin jonkainlaisen pettymyksen. Eikä myös tuomarien valinta tehnyt suurta vaikutusta, vaan entistä suuremman pettymyksen.

Liikekielen Vuoden tanssikuva 2008 kilpailun voittaja on Butoperformanssi 1 kuva, jonka otti Taika Ilola Liana Potilan butotanssiesityksen Helsingin Performancesirkuksessa.
"Tuomaristo kiitti kuvassa sen väritystä ja sommitelmaa sekä liikkeen ja katseen onnistunutta vangitsemista. Voittajaotoksen katsottiin toimivan erinomaisesti sekä itsenäisenä taideteoksena että käyttökuvana."
Olen samaa mieltä että kuva toimii itsenäisenä "taideteoksena" ja käyttökuvana. Kuitenkin sen taideteos-sanan vaihtaisin toiseen. Mutta se on oma mielipiteeni, sillä taideteos minulle itselleeni on hyvin vahva sana. Enkä käyttäisi sitä kovin helposti. Jokainen ihminen määrittelee taideteosta omalla tavalla. Oma määritykseni käsittää sitä yksittäisenä tuotoksena, jonka takana on työ, tekijän luovuuden äärimmäisyys ja vaikea jäljitettävyys. Sen harvinaisuus ei perustu tuuriin tai satunnaisuuteen.
Valitsemani sana olisi kuvateos, joka sanana ei aiheuta ennakkoluuloja ja odotuksia kuvaa näkemättömälle.

Kuvan väritys, oikeasti valaistus on hauska ja mielenkiintoinen. Ja herättää kysymyksen miksi?
Oliko se valaistus vaan jonkun idea teknisesta toteutuksesta ilman kummempaa syytä? Mutta mietitäänpäs ensin vangitettua liikettä, tanssijan asentoa. Heti aluksi tulee mieleen zombie. Mutta kun alkaa katsomaan yksityiskohtia, kuten kasvoja, huomaa että tässä on kyse jostain ihan muusta. Tanssijan leikkisä ilme kertoo jonkinlaisesta tarinan iloisesta hetkestä. Mutta, kun alkaa miettimään että katsooko tanssija yleisöä vai toista tanssijaa, muuttuu sisältökin. Yritin etsiä kyseisen performansin tietoja netistä tuloksetta. Jälkeenpäin päätin, etten anna ulkopuolisen tekstin vaikuttaa ajatukseni juoksuun. Vaikka kertomus performanssin ideasta ja juonesta avaisi kuvan saloja ja valokuvan merkitystä, menettäisi valokuva silloin itsenäisyytensä. Joten päätin luottaa valokuvaajaan. Eli kuvassa ei olisi muita tanssijoita, joiden kanssa kuvassa näkyvä olisi vuorovaikutuksessa. Minneköhän tanssija katsoo? ... hei! Leikkiikö hän valon kanssa? Onko kuvassa hahmon ja valon välistä vuorovaikutusta? Tämä selittäisi valaistuksen valinnan. Valolla on muoto, jota voi koskettaa. Siinähän se idea on. Vai onkohan se vain kuvitelmani?
Nyt ajatukset kääntyivät kuvan ja katsojan vuorovaikutukseen. Tanssija on varastanut kuvalta persoonallisuuden. Tätä kuvaa ei pysty ajattelemaan ilman, että tanssijan hetki väkisin tulee väliin. Näin ollen kuva ei puhuttele katsojaa, vaan katsoja jää seuraamaan sisältöä sivusta. Ihan kuin teini, joka ei pääse VIP-tiloihin. Kuva ei päästä katsojaa sisälle, tanssija estää sen. Tanssija on ominut tilanteen itselleen ja valolle. Kyllä, tässä pakko olla merkitys valon muodon valinnalle, ajatukseni palasivat takaisin pohtimaan valoa. Eihän tosta kuvasta tulisi mitään, jos olisi perusspottivalo. Vai onkohan siinä kuitenkin tylsä koreografia ja hatusta tempaistu valaistus ja luotettu kokonaisuuden iskevän yleisöön. Tulee mieleen Björk-fiilis. Sitäkö on yritetty tavoittaa?
Kuvan puhuttelemattomuus korostaa sen toimivuutta käyttökuvaksi. Se ei vältämättä varasta huomion tekstistä tai otsikosta, johon kuva on liitetty. Vähän niin kuin taustamusiikki, joka lisää tunnelma tilanteeseen, muttei kuitenkaan häiritse tilanteen varsinaista toimintaa.

Mitä tulee kakkos- ja kolmossijaan valittuja kuvia. Niin juuri ne aiheuttivat minule pettymyksen tuomarin valintoihin. Mitä ihmettä tuomarit ajattelivat? Jorma ja Valtteri halooo?! Mitä tanssillisiä ajatuksia kuvat välittävät? Tuntuu ihan siltä että tuomaristossa naiset olivat päätöksentekijöitä. Voittajakuva on niin multimediataiteilijan Marita Liulian tyylinen, että herää ajatus veikö Marita tahtonsa läpi väkisin. Mutta toisaalta kun näkee muiden osallistujien kuvia, niin eipähän ollut kovin monta kuvaa josta valita.
Muta silti mitä ihmeessä ne 2. ja 3. sijan kuva tekee tuossa?! Arvottiinko ne? Puhuiko urheilukuvaaja Kari Kuukka 3. sijan saaneen kuvan Yo-Yi puolesta? Siinä on liikettä ja vauhtia! Se on paras! ... urheilukuvaaja.
Jorma ja Valtteri missä olette? Ah niin. 4. sija Sulamispiste, siinä näkyy se tunnelma. Voi kuvitella miten naistanssija on eufoorisessa tilassa kokonaan antautuneena tanssille. Liikekin näkyy ja mahtavasti saatu panorointi naisen kasvoihin, jotka jäivät mahdollisimman teräväksi. No eipähän siinä muuta. Olisihan se saanut mennä pikkasen ylemmälle sijalle. Kari ei tainut kommentoida kuvia muutenkaan kuin teknisistä näkökulmista. Mutta silti Jorma Uotinen, en ole sinun täydellinen fani, mutta olin vähäsen luottanut siihen, että olisit pitänyt huolen valittujen kuvien sisällöstä. Olitkohan lainkaan läsnä tuomaroinnissa?
Marita sai oman näköisen kuvan ja niin sai Karikin. Suomen Kansallisoopperan tiedotuspäälikkö Heidi Almi sai hyvän materiaalin tiedotuskäyttöön.
Valtteri Raekallio, itsekin välillä valokuvaat tanssia, istuitko tuppisuuna? Jäit Jorman kanssa ilman teidän näköistä kuvaa.

Tuntuu väkisin kasatulta tuomaristolta, joka ei pohtinut kovin syvällisesti valintojaan. Lienekö Liikekieli-portaali on niin tuore, ettei sen auktoriteettinen arvo ollut tarpeeksi korkea aiheuttaakseen tuomareihin puhtia työhön.
Toivottavasti Vuoden tanssikuva 2009 kilpailusta tulee haastavampi ja tuomaritkin innostuneempia.

Entrance ja Liikekielen kisa

"Hyvää iltaa" on pitkän mietinnän tulos, kun yritin keksiä miten avataan blogin ensimmäistä tekstiä. Lähtökohta oli Liikekielen Vuoden tanssikuva 2008 kilpailu johon olin lähettävinään omia kuvia. Mutta syystä tai toisesta jäi kuitenkin lähettämättä. Monet kyselivät mielipiteitäni vuoden kilpailuraadin valitsemista kuvista. Joten päätin perustaa blogin, johon satunnaisesti yritän saada oudon aivotoimintani koukerot tekstiksi.

Kerronpa ensin omasta taustastani.
- "Hei vaan kaikille, olen Dima ja harrastan kansantanssia."
- "Hei Dima!"
Ihan rohkeasti tunnustan rikkovani sen "säännön", että kaikkea pitää kokeilla paitsi kansantansseja ja sukurutsausta. Ihan käsittämätöntä missä valossa enemmistö kansalaisista pitää kansantanssia. Minä palaan tähän aiheeseen vielä myöhemmin, ihan varmasti palaan.
Kansantanssia olen harrastanut kohta puolin 13 vuotta. Nykyisin harrastan enemmän modernia kansantanssia. Taas möläytin asian, joka tuskin avaudu lukijalle. Eli moderni kansantanssi, sekin saa sijansa tässä blogissa myöhemmin.
... ja 13 vuoden kokemukseen ja osallistumiseni monenlaisiin kursseihin ja tapahtumiin vedoten, uskon olevani hyvin perillä tanssin saloista. Valokuvausta aloitin harrastaa vakavasti vasta 2004. Alku oli hieman tuskainen kun pokkarini ei tarjonnut kovin laajoja mahdollisuuksia. Sittemmin hankin digijärkärin ja mahdollisuudet sen kun menettivät rajoja. Paitsi kustannukset, mutta nekin ovat vain ajan ja hernarin kysymys. Pääosin valokuvaan tanssi- ja musiikki konsertteja. Niitä on kuvattu konsertin ja paikan ehdoilla. Pitkä haaveeni on saada valokuvata tanssia kameran ja kuvaajan ehdoilla, kuitenkin puuttumatta tanssin ideaan ja fiilikseen.

Nyt olisi aika paneutua Liikekielen kisan tuloksiin, mutta taidanpa avata sille oman blogimerkinnän. Niin saisi eriteltyä asiat tosistaan. Entrance pysyköön entrancena.